Loppuvatko tarinat?

Keskiviikko 14.12.2011 klo 13:41 - Soili Hämäläinen

Mitä enemmän tarinoita on kertynyt mielen varastoon, sitä monipuolisempi käsitys ihmisellä on elämästä ja sitä helpompi hänen on eläytyä toisten ihmisten ehkä toisenlaiseen elämään. Tarinavarantoa voi käyttää jopa apuna elämän ongelmista selviämiseen.

Tarinavarannon käsite liittyy oman elämäntarinan kertomiseen, joka tuli suosituksi kymmenisen vuotta sitten sosiaali- ja terveysalalla. Ihminen jäsentää omaa elämäänsä kertomuksena, jossa hän itse on päähenkilö. Malleja omiin tarinoihin haetaan kulttuurin tarinavarannosta, ja kulttuurin tarinat eivät ole vain iltapäivälehtien julkkisjuttuja vaan ammentavat ihmiskunnan ikivanhasta tavasta hahmottaa maailmaa kertomalla tarinoita. (Yhteiskuntapolitiikka 2/2000)

Mikä olisi parempi paikka tarinoiden keräämiseen ja kertomiseen kuin lukupiiri? "Jokainen kirja tuntuu ulottavan lonkeronsa juuri tähän päivään, juuri meidän elämäämme." Kirjoitin näin Tampereen Tesoman lukupiiristä, siitä jota edellisessä blogitekstissä yritettiin pelastaa -  ja yritetään edelleen.*

Viime kerralla Tesoman kirjaston lukusalissa keskusteltiin Selma Lagerlöfin klassikosta Gösta Berlingin taru. Selman tarinat tahtoivat karata pois reaalimaailmasta Jumalan, metsän henkien ja eläinten yliluonnollisten voimien mukaan. Mutta paljon löysi piirimme totuuksiakin noista 120  vuotta vanhoista kertomuksista.

Gösta Berlingin rinnalle keksimme ottaa Susanna Alakosken Sikalat, ikään kuin nykyaikaiseksi vastapainoksi entisajan Ruotsille. Aasinsilta saattoi olla hiukan hutera, mutta kyllä Sikalat järisytti silti. Berlingin aikana ihminen saattoi pudota todella korkealta todella alas, mahtimiehestä saattoi tulla kerjäläinen yhdessä yössä. Sikaloissa pudottiin alhaalta vielä alemmas, pohjamutiin asti.

Toisaalla olen lukenut Philip Rothin viimeisimpiä kirjoja, vasta ilmestyneen Nöyryytyksen ja neljän kirjan sarjan aloittaneen Jokamiehen. Roth näyttää näissä kirjoissa ihmiselämän loppupuolen hyvin  synkkänä. Perhe hajoaa, rakkaus pettää, ystävät katoavat. Miehestä tulee sisäisesti koditon ja negatiiviset tunteet kuten kateus ja viha valtaavat hänet. Hänkin putoaa korkealta.

Kaikilla kolmella kirjailijalla on oma, vahva ja vaikuttava tyylinsä, joka tekee tekstin lukemisen niin nautittavaksi ja kiinnostavaksi, että lukemista haluaa jatkaa aina vaan. Tarinoita kertyy ja tarinavaranto kasvaa.

Vastedes tarinavarannon kasvattelu tapahtuu itse kunkin kohdalla tämän blogin ulkopuolella, sillä Vanhan kirjallisuuden päivät lopettaa blogin ylläpidon. Vajaan kahden vuoden aikana olen kirjoittanut tähän blogiin lähes 30 tekstiä. Se on ollut innostava ja miellyttävä tehtävä, josta luopuminen tuntuu yhtä surulliselta kuin lukupiirien loppuminenkin. Kiitos kaikille lukijoille ja hyvää jatkoa muitten kirjallisten blogien parissa.

* P.S. Jenni Satolan juttu Tesoman lukupiiristä julkaistaan kaupunginosalehti Länsikonnussa, joka ilmestyy 10.12.2011. Luettavissa myös netissä (www.lkpalvelu.com).

Miten lukupiiri pelastetaan?

Torstai 20.10.2011 klo 9:38 - Soili Hämäläinen

Jari Tervo: Minun sukuni tarina
Jack London: Rautakorko
Aino Kallas: Sudenmorsian
Peter Høeg: Nainen ja apina
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina
Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru 1-2
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Tällaiselta näyttää Tampereen Tesoman kirjaston lukupiirin lista tänä syksynä. Tiistaina 18.10.  ollaan puolivälissä kun kello 18 aletaan käsitellä naisen ja apinan hämmentävää seikkailua.

Lukupiirin tapaamisissa keskustellaan poikkeuksetta kiihkeästi. Jokainen kirja tuntuu ulottavan lonkeronsa juuri tähän päivään, juuri meidän elämäämme. Paikalle tullaan innokkaina ja poistutaan henkevässä mielialassa.

Siksipä olenkin päättänyt pelastaa tämän lukupiirin. Me nimittäin tarvitsemme pelastamista. Koska meitä on vain kuusi opettaja mukaan laskettuna, uhkaa meitä nyt sääntöjen mukainen lakkautus.

Tesoman kirjaston lukupiiri on Tampereen työväenopiston ja kaupunginkirjaston yhteinen hanke, missä opisto maksaa ohjaajan palkan ja kirjasto tarjoaa tilat. Kansalaisopistojen normaalien toimintaperiaatteiden mukaisesti osallistujat maksavat kurssimaksun, joka on syksyn seitsemältä kerralta (14 oppituntia) yhteensä 28 euroa.

Kansalaisopistojen ryhmäminimi on yleensä seitsemän osallistujaa. Mutta Tesoman kirjastoon on löytänyt vain viisi. Ja jos kevätlukukaudella ei tule kahta lisää, ei Tesoman kirjastossa ole enää lukupiiriä.

Miten lukupiiri pelastetaan? Ensin kuvittelin, että kyllähän meidät kirjaston nettisivuilta löydetään. Ehkä löydettäisiinkin, jos sinne päästäisiin. Kirjasto nimittäin mainostaa vain ilmaisia palveluja.

Sitten ajattelin, että lukupiiri on hyvä jutunaihe kaupunkilehteen. Tampereella ilmestyy kolme kaupunkilehteä, Tamperelainen, Tori ja Pirkanmaan Sanomat. Niistä ei yksikään halua kirjoittaa lukevista ihmisistä, ainakaan eivät vastanneet sähköpostiini.

Tesomalla ilmestyy kaupunginosalehti, Länsikontu. Sieltä minulle vastattiin, mutta loppuvuoden numeron  ilmestyminen on epävarmaa.

Tesomalla on myös kaupunginosayhdistys Tesoma-seura, ja sen Facebook -sivuille sentään päästiin. Facebookin kävijöistä ei ole tietoa, mutta Tesoma-seuran sivuilla on noin 1000 kävijää vuodessa. Lukupiiri ei tarvitse enempää kuin kaksi kirjallisuuden harrastajaa lisää tulevaisuuden turvaamiseksi. Toisaalta: tervetuloa vaikka kaksitoista tai kaksikymmentä!

 

Lukupiiriläiset Thelma ja Jenny

Keskiviikko 28.9.2011 klo 13:17 - Soili Hämäläinen

"Parasta lukupiirissä on kuulla mitä muut sanovat kirjasta, koska lukeminen on muuten kovin yksinäistä puuhaa."

Joka kuukauden viimeisenä keskiviikkona Suur-Manchesterin itälaidalla Englannissa asuva eläkeläinen Thelma Vials lähtee iltapäivällä Uppermillin kirjastoon. Lukupiiri lupaa kirjaston tapahtumakalenterissa rentoa tunnelmaa, uusia kirjailijoita ja kirjoja ja uusia ystäviä.

Thelman lukupiiri perustettiin 12 vuotta sitten ja ensimmäisten vuosien ajan ohjaajana toimi  kirjastonhoitaja. Nyt viidentoista jäsenen ryhmässä toimitaan ilman vakituista vetäjää, kuka tahansa voi esittää kuukauden kirjaa ja esitellä sen. Thelma sanoo, että ryhmä ei ole akateeminen. "Ollaan pikemminkin piditkö/etkö pitänyt kirjasta -linjoilla."

Viime kaudella Uppermillin ryhmässä luettiin monia suomalaisissakin lukupiireissä tuttuja kirjailijoita kuten Khaled Hosseinia, Henning Mankellia ja Alexander McCallSmithiä. Listalla oli myös Rose Tremainin Orange-palkittu "Soitto ja hiljaisuus" sekä toistaiseksi suomentamattomat Victoria Hislopin  "The Return", Andrea Levyn "Small Island" ja Winifred Holtbyn klassikko "South Riding" vuodelta 1936.

Lukupiirin jäsenet ovat kaikki naisia, ja vaikka joka 4-6 kk valitaan kirja, joka voisi houkutella miehiä, ei mieslukijoita ole ilmestynyt. Toinen ongelma on joskus kirjojen hankinta, sillä kirjasto ei pysty hankkimaan kirjoja kaikille. Uuden kirjan voi aina ostaa, mutta vanhempia kirjoja voi kirjaston varastossa olla vain yksi kappale.

"Lukupiirissä tulee luetuksi kirjoja joita ei muuten lukisi."

Kirjanpitäjä Jenny Philp  kuuluu toiseen Women's Instituten kahdesta Surreyssä toimivasta lukupiiristä. WI perustettiin alunperin ensimmäisen maailmansodan aattona auttamaan naisia ruuanvalmistuksessa. Nyt se on 208 000 jäsenellään suurin naisten yhdistys Britanniassa ja toiminta monimuotoista.

Jennyn ryhmän keski-ikä on noin 60. Lukupiiri kokoontuu jäsentensä kotona ja tapaamisiin kuuluu keskustelun ohella aina kahvia, teetä ja kakkuja.

Koska Jenny on vielä mukana työelämässä, kuuluu hän iltaryhmään. Kerran vuodessa ryhmillä on tapana valita luettavaksi sama kirja järjestää yhteistapaaminen.

Surreylaisten lukemistoon kuuluivat viime kaudella mm. Kathryn Stockettin "Piiat",  Åsne Seierstadin "Kabulin kirjakauppias" ja Nicholas Monsarratin klassikko "Julma meri". Suomentamattomiin kuului amerikkalaisen Greg Mortensonin and David Oliver Relinin "Three Cups of Tea: One Man's Mission to Promote Peace", kertomus siitä, kuinka Mortenson henkilökohtaisena rauhanprojektinaan rakensi kouluja Afganistanin ja Pakistanin syrjäseuduille.

Kysymykseen onko brittiläinen kirjallisuus suositumpaa kuin käännetty Jenny vastaa: "Minä luen kaikenlaista kirjallisuutta mistä maasta tahansa. Vaikka en pitäisi kirjasta tai se ärsyttäisi minua, luen sen silti loppuun."

Lukupiirit heräävät syksyyn

Perjantai 26.8.2011 klo 10:14 - Soili Hämäläinen

Näkemykset laajentuvat, ajattelu avartuu, itsetunto paranee ja yksinäisyys vähenee, sanovat lukupiirien jäsenet Lukupiirit ja hyvinvointi -tutkimuksessa. Lukupiirissä voi tietysti keskustella kirjallisuudesta, mutta piirissä voi myös saada uusia ystäviä ja jopa apua elämän muutoksissa. Hyvässä lukupiirissä on vapautunut tunnelma ja siellä uskaltaa sanoa, mitä ajattelee. Juuri sen takia keskustelu voi auttaa aivan todellisissa ongelmissakin. Lukupiirille ei mikään inhimillinen ole vierasta. *

Lukupiirit ympäri Suomea ovat näin syksyllä käynnistymässä. Niistä saa tietoa esimerkiksi kansalaisopistojen ja kirjastojen nettisivuilta. Kirjastojen lukupiirit ovat maksuttomia, kansalaisopistot perivät osallistumisesta normaalin opintoryhmämaksun. Kalliiksi se ei silti tule, sillä tuntihinta on nopealla katsauksella tutkittuna noin vajaa kaksi euroa.

Useimmissa lukupiireissä "luetaan monipuolisesti kaunokirjallisuutta". Jotkut piirit julkaisevat koko syksyn listansa, useissa ryhmä päättää lukemistostaan itse. Lukulistalla on uudempaa kotimaista sekä käännettyä kirjallisuutta kuten Anja Snellmanin Parvekejumalat tai Steven Hallin Haiteksti, mutta myös klassikoita kuten Elvi Sinervon Viljami Vaihdokas ja Virginia Woolfin Majakka. Dekkaripiirejä on monessa kaupungissa. On myös teemallisia lukupiirejä kuten Kuopion kansalaisopiston "Ihminen sodan keskellä".

Kokkolassa lukupiiri kokoontuu kirjastossa perinteikkäässä Lukuseuran huoneessa. Kokkolan lukuseura perustettiin jo v.1800. Mielenkiintoinen erikoisuus on Helsingin suomenkielisen työväenopiston äänikirjoihin tutustuttava Luemme korvillamme ryhmä, jossa kuunnellaan  Kaari Utrion Vaiteliasta perillinen -äänikirjaa. Turussa Syksyn lukupiirien ilta 29.8. kirjastossa aloittaa Lukulampun valossa -kampanjan, joka on osa Pimeyden 876 sävyä -kulttuuripääkaupunkihanketta. Luvassa on useita lukupiirejä sekä keskustelublogi.

Lukupiirejä järjestävät myös kirjailijanimikkoseurat Veikko Huovinen -seuran Helsingin lukupiiri järjestää Huovis-matinean la 24.9. ja monet yhdistykset, esimerkkinä mainittakoon Suomi-Puola -yhdistys, aloituskirja Władysław Reymont: Luvattu maa ja Etelä-Hämeen ekonomit, aloituskirja Khalid Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa.

Vapaamuotoisten lukupiirien määrää on vaikea arvioida ja niistä tietojen saaminenkin voi olla hankalaa. Tältä sivustolta (www.lukupiirit.fi) löytyy kolme vuotta sitten koottu lista, jossa on 50 paikkakunnalla toimivien yhteensä 95 lukupiirin yhteystiedot. Kannattaa myös kysellä ystäviltä, tuttavilta ja työtovereilta. Jos ei tärppää, voi aina perustaa oman lukupiirin, siihenkin on ohjeet tällä sivustolla.

(* Tiedot perustuvat Lukupiirit ja hyvinvointi -tutkimuksen alustaviin tuloksiin. Suvi Karila ja Emilia Vähätalo, Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Laajempi artikkeli tuloksista ilmestyy syksyllä 2011.)

Kirja, joka halusi mukaani

Maanantai 6.6.2011 klo 9:39 - Soili Hämäläinen

Kaikista niistä merkeistä minun olisi pitänyt ymmärtää, että kirja halusi minun mukaani. Vippi-pöydältä se heitteli minuun violetteja säteitä. Kävin hipelöimässä sen kantta ja lukemassa lauseen pätkiä sieltä täältä. Violettikantinen houkuttelija oli Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni (2011).  Tampereen kaupunginkirjastosta saa Vippinä lainaksi uusia kirjoja viikon laina-ajalla.

Ensimmäisellä kerralla ehdin lukea ensimmäisen kertomuksen Herra Gordonista, joka oli joutunut lintujen sairaalaan. Miten mukavia lintuja, ja sairaala aivan kuin ihmisten, siis ei mukava. Sitten viikko oli mennyt ja kirja piti palauttaa.

Heikon lukunopeuden syynä oli pino muita kirjoja, jotka piti lukea leipätyön takia. Mutta myös se, että jokaisen kertomuksen jälkeen teki mieli pitää tauko ja sitten lukea sama uudelleen. Ainakin jos halusi huomata juuri sen kohdan, missä tarina siirtyy normaalista maailmasta realismin toiselle puolelle. Ja sen jälkeen meni aikaa, kun pohti, mikä on normaalia ja realistista ja mikä taas kuvitelmaa. Ja kummassa maailmassa me lopulta elämme?

Toisella kerralla pääsin pari kertomusta eteenpäin. Kirja viivytteli sänkyni vieressä ja yritti viestittää minulle, ettei se halunnut olla lainakirja, vaan toivoi muuttoa hyllyyni pysyvästi. Tunnollisesti palautin sen kirjastoon.

Matildan kuoleman aiheuttanut hirviö tai mikä se nyt olikin, pakotti mieleeni Lontoossa nähdystä Ghost Stories -kauhunäytelmästä juuri sen kamalimman kohdan, missä joku mikä se nyt olikin, hyökkäsi välähdyksenä niin nopeasti ettei sitä ehtinyt havaita. Ja juuri sen takia sen haluaakin nähdä uudelleen, että näkisi.

Kaivo-nimisessä novellissa kertoja katsoi taulua, jossa selittämättömät uhkat piinasivat lapsia, jotka jo muutenkin olivat eksyneitä ja kaivosta tuli lisää lapsia. Pahimmin osui kuitenkin  loppuhuomio, missä katselija päätti lopettaa kauheuksien katselun ja palata maailmaan, jossa kauheuksia ei tapahdu!

Kolmannella kerralla pidin kirjaa yli laina-ajan ja maksoin sakot, 50 senttiä päivältä. Puolet on vieläkin lukematta, mutta kun kirja ensi viikolla muuttaa luokseni kaverinsa kanssa, ehdin lopulta lukea kaikki novellit ja saan ehkä myös selville, onko eräs henkilöistä robotti vai tietokone vai jotain muuta.  Kaverin nimi on muuten Eräänä päivänä tyhjä taivas, ja se ilmestyi v. 2008.

Scifiä vai todellisuutta?

Maanantai 9.5.2011 - Soili Hämäläinen

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005) äänikirjana automatkoilla. Aloittaessani olin jotenkin ymmärtänyt Isomäen genren väärin, ja luulin hänen kirjoittavan realistista proosaa. Siinä vaiheessa kun metaanijää alkoi sulaa Norjanmeren pohjassa ja Hangon edustalla kehiteltiin tuulimyllyjä estämään ilmastonmuutosta, minulle valkeni, että ihan arkipäivän faktasta ei voinut olla kysymys.

Isomäki valittiin lukupiirin kevään viimeiseksi kirjailijaksi Japanin maanjäristyksen ja siihen liittyvien katastrofien takia. Halusimme pohtia maapallon tilaa nyt jo hyvin tunnetun tiedejournalistin luoman skenaarion kautta. Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani, jossa tutkijat ennustavat jättitsunamin synnyn,
mutta sitä ei ehditä eikä pystytä estämään. Ihmisen itsensä aiheuttamaa ympäristökatastrofi tuhoaa suuren osan Eurooppaa.

Henkilökuvauksessa Isomäki uskoo romanttisiin sankarityyppeihin ja monikulttuurisuuteen, sillä hänen henkilönsä ovat ominaisuuksiltaan ylivertaisia ja edustavat maailman eri kolkkia. Romantiikka voi olla Isomäen heikko kohta, mutta se myös keventää romaanien muuten raskasta maailmankuvaa.
Kustantajan mukaan Isomäen romaaneissa ”yhdistyvät vankkaan tieteelliseen asiantuntemukseen ja tutkimukseen perustuvat faktat science fictionille tyypillisiin mielikuvituksellisiin tulevaisuusvisioihin”.

Ongelmallisinta lukupiiriläisille oli erottaa, milloin täsmälleen fakta muuttui fiktioksi. Isomäen tavoitteena on kaiketi saada lukija tietoiseksi siitä, miten ihminen tuhoaa omaa maailmaansa. Mitä selkeämmin liikutaan keksityllä alueella, sitä helpommin lukija alkaa ajatella, ettei näin voisi todella
tapahtua. Romanttisten sankarien ja maailman tuhokuvien yhdistelmästä syntyy outo lopputulos: toisaalta epäuskottava, toisaalta pelottava. Ehkä kirjailijan tavoite toteutuu ja syntyy uutta lukijakuntaa.

Romaanin jälkikirjoitus palauttaa maan pinnalle tehokkaasti. Siinä Isomäki kertoo saaneensa tsunamikuvitelmansa valmiiksi juuri ennen Thaimaan tsunamia v. 2004. Sarasvatin hiekkaa on käännetty ainakin englanniksi, espanjaksi, puolaksi, saksaksi, latviaksi, viroksi ja liettuaksi. Petri Tolppanen ja Jussi Kaakinen ovat tehneet siitä sekä suomeksi ja englanniksi ilmestyneen sarjakuvakirjan ja Rovaniemen teatteri on esittänyt sitä näytelmänä.

 

Erast Fandorin pelasti tilanteen

Torstai 28.4.2011 - Soile Hämäläinen

Tampereen Tesomalla kokoontuva lukupiirimme halusi ottaa kevään ohjelmaan myös dekkarin. Kaikki olivat lukeneet perinteisten lisäksi pohjoismaisia yhteiskunnallisesti kantaa ottavia niin paljon, ettei niistä löytynyt ehdokasta, eivätkä anglo-amerikkalaisetkaan saaneet kannatusta.

Mutta sitten jonkun mieleen tuli tutkija, jonka kirjalliseksi projektiksi kutsutun sarjan on tarkoitus kattaa dekkarigenren jokainen lajityyppi: salaliittomysteeri, vakoojatarina, palkkamurhaajajuttu jne. Boris Akunin, 1956 syntynyt venäläinen kirjailija ja historioitsija.

Erast Fandorin on poliisiaseman kirjuriksi aivan liian sivistynyt ja älykäs rikosetsivän apulainen vaikka onkin kömpelö ja punastelevainen. Fandorinin seikkailut alkavat Moskovasta v. 1876 ja jatkuvat aina vuoteen 1919. Tosin Boris Akuninin 13-osaisen sarjan suomentaminen lopahti viidennen osan jälkeen. Arvelimme, että suomalaiset valitsevat kuitenkin sen realistisen pohjoismaisen.

Sarjan ensimmäinen osa Asaselin salaliitto (1998, suom. 2001) sai lukupiirissä suurta ylistystä, mutta myös jakoi mielipiteitä. Kaikki olivat sitä mieltä, että kirja oli nopealukuinen, juoni niin ällistyttävä ja kimurantti, että se suorastaan pakotti hotkimaan. Fandorin itse on romanttinen sankari, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta, ja juuri tämä voi ärsyttää realismiin tottunutta lukijaa. 1800-luvun Venäjän kuvaus vaikuttaa uskottavalta, mutta juoni on todella mielikuvituksellinen. Lähes jokainen hahmo osoittautuu lopulta vastapuolen kätyriksi, mutta kun hoksaa, että Fandorin selviää aina, voi mielenkiinnolla seurata, millä tavalla kirjailija pelastaa sankarinsa kerta toisensa jälkeen.

Bakuninin leikkisästä kerronnasta historian tuntemuksesta nauttivat saavat kirjasta eniten irti. Silti se kannattaa ottaa luettavaksi jo pelkän erilaisuutensa takia. Kirjojen saama suosio Venäjällä on samaa luokkaa kuin Taru sormusten herrasta ja Harry Potter täällä lännempänä. Vaikka erastomania ei ole Suomeen levinnyt, kirjoista tehdyt filmit ja tv-elokuvat olisivat varmasti mielenkiintoisia.

Lukupiiriläisen kesä

Tiistai 29.3.2011 klo 8:21 - Soili Hämäläinen

Olisi kiva tietää, mitä lukupiiriläiset tekevät kesällä. Vetäydytäänkö mökkiverannalle yksinäisyyteen kuuntelemaan linnunlaulua ja lueskelemaan rästiin jääneitä kirjoja vai heitetäänkö kirjalliset aatokset hyllyn reunalle ja lähdetään kasvimaalle tonkimaan, luontopoluille patikoimaan tai suorastaan urheilemaan?

Ensi kesänä dekkarien harrastajat ainakin saavat aktivoitua kaksinkertaisesti, sillä Kouvolan dekkaripäivien (10.-11.6.) lisäksi rikoksia käsitellään myös Vanhan kirjallisuuden päivillä (1.-2.7.). Kouvolassa julkaistaan Rikos ja rangaistus -aiheisen dekkarikilpailun voittaja ja Sastamalassa on huikeat mahdollisuudet löytää kirja-aarteita Sylvään koulun täyttävien antikvariaattien pöydiltä.

Mutta lukupiiriläiset! Lähdetäänkö kirjallisuustapahtumaan kimpassa vai harhaillaanko pöytien välissä ja salista toiseen yksin?

Suven runoilija IlpoTiihonen houkuttelee suurta runoyleisöä Kajaanin runoviikolle (6.-11.7.) ja Väinö Linnan maisemissa Pentinkulman päivillä (31.7.-7.8.11, muuten samaan aikaan Tampereen teatterikesän kanssa) saa varmaan nauraa, sillä aiheena on Ilo ja iva.

Sitten on vielä Tampereen runoviikko, Lahden kirjailijakokous, Sysmän kirjakyläpäivät, P.Mustapää-päivät, Kivijuhlat, Päätaloviikko, Kuopion kirjakantti, Kiteen Maruknat... Riittääkö lukupiiriläisiä kaikkiin? Toivottavasti tekeillä olevat lukupiiritutkimukset kertovat, kuinka paljon lukevaa kansaa piireissä on.

Tapaavatko lukupiiriläiset lavatansseissa ”Pentinkulman kesäisessä hämyssä” vai suuntaavatko Kajaaniin kuuntelemaan Jarkko Martikaisen ”Lauluja häitä, hautajaisia ja elämää varten?” Tässä kohtaa on tunnelmiin pääsemiseksi ihan pakko kuunnella Martikaisen ”Kaikki me kuolemme pian” ja viettää hetki pohdiskellen, mikä on tärkeää.

( http://www.youtube.com/watch?v=ha9rh_xS5Yc )

Siis hyvät lukupiirien jäsenet, mistä teidät löytää kesällä, ennen kuin puusta putoaa viimeinen lehti? Onko lukupiiriläisyyden ydin introvertti ja ekstrovertti? Oma piiri vai suuri maailma?

Lyhin tie omaan itseen vie maailman ympäri

Maanantai 7.3.2011 klo 8:38

(Lainaus filosofi Herman von Keyserlingiltä Vanhan rouvan lokikirjan alussa)

Miksi lahjakas ihminen tuntee itsensä epävarmaksi? Kääntäjä ja kirjailija Kyllikki Villa osasi monia kieliä sujuvasti, mutta matkustaessaan vuonna 1997 m/s Kalymnosilla Helsingistä Buenos Airesiin ja m/s Szezecinillä Valparaisosta takaisin pohjoiseen hän tunsi taitonsa kuitenkin riittämättömiksi.

Vanhan rouvan lokikirja (2004) on Kyllikki Villan päiväkirja tuolta matkalta. Kommentit lukupiirissä olivat hyvinkin erilaisia. Yksi mietti, halusiko Villa korostaa omaa paremmuuttaan tekeytymällä surkeaksi vieraita kieliä puhuessaan. Toinen vastusti kiivaasti: Ihminen, joka osaa jonkun vieraan kielen hyvin, haluaisi osata muutkin kielet yhtä hyvin ja on näin tuomittu tuntemaan
taitonsa aina vajaiksi. Kolmas oli pettynyt kirjaan, koska oli odottanut niin paljon.

Suurin osa Villan päiväkirjamerkinnöistä on tehty rahtilaivassa ja koostuu kirjoittajan mietteistä hytin yksinäisyydessä. Teksti on oikeastaan Villan sisäistä puhetta, sillä hän puhui kirjan ääninauhoille. Ehkä juuri siksi onkin äänikirjaversion kuuntelu niin nautinnollista.

Tuntuu varmasti oudolta puhua yksin suomea yli 30 tuntia ympäristössä, missä kukaan muu ei kieltä ymmärrä. Aina kun astuu hytistä ulos, on puhuttava jotain muuta kieltä.

Villa teki kymmeniä pitkiä matkoja valtamerilaivoilla vuodesta 1965 lähtien. Matkojen aikana hän suomensi kaunnokirjallisuutta ruotsista, ranskasta, saksasta ja englannista. Yhteensä käännöksiä syntyi yli sata ja suuri osa niistä laivoissa. Villan taitavina käännöksinä voimme lukea suomeksi
mm. Henry Jamesiä, Doris Lessingiä, Theodos Kallifatidesiä, Bo Carpelania, August Strindbergiä ja Ingeborg Bachmannia.

Vanhan rouvan lokikirjan syntyaikana Villa oli 75-vuotias, ja kirja sisältääkin paljon vanhenemiseen liittyvää pohdintaa.

”Miten yksin olen ja miten vanha, ja miten kaukana kaikesta ja ihan epävarma. Kuitenkin, tätähän olen lähtenyt hakemaan – en vanhuutta. - - Mutta siis vanhuutta vastustan tällä kaiken maailman päkertämisellä. Jollain tavalla juuri yksinäisyyttä ja epävarmaa tilannetta, syvää yksinoloa ja etäisyyttä olen lähtenyt hakemaan – mutta täytyy kyllä olla joku josta on kaukana. Olisi hirveää olla
niin yksin, ettei olisi yhtään ketään keneltä on poissa.” (s. 180-181)

Ei sitten mitään kurjuuksia

Tiistai 22.2.2011 - Soili Hämäläinen

Joskus tulee mieleen, että miten lukupiiriläiset jaksavat jatkuvasti puhua niin raskaista aiheista, ”kurjuuksista” niin kuin äitini tapasi sanoa. Eikö kevyt rupattelu olisi mukavampaa?

Arturo Pérez-Reverten Taistelumaalari nosti esiin kysymyksiä moraalista, syyllisyydestä ja elämän tarkoituksesta. Espanjalainen Pérez-Reverte tunnetaan Kapteeni Alatriste-seikkailusarjastaan ja romaanistaan Yhdeksäs portti, josta on tehty Roman Polanskin ohjaama elokuvakin.

Taistelumaalarin päähenkilö Falques on sotavalokuvaaja, joka kuvatessaan keskittyy valokuvateknisiin seikkoihin, eikä ajattele edessään tapahtuvaa tapaamista ja kuolemista. Hän etsii järjestystä sodan kaaoksesta, kunnes hänen rakastettunsa Olvido astuu maamiinaan.

Sen jälkeen Falques ei pysty enää kuvaamaan, vaan sulkeutuu pyöreään vartiotorniin maalaamaan omaa taistelumaalaustaan, jonka tavoitteena on kertoa koko totuus elämästä ja kuolemasta. Yksinäisyyden rikkoo kroatialainen sotilas Markovic, joka kertoo aikovansa tappaa Falquesin. Kuvaajalle mainetta ja kunniaa tuonut lehtikuva on tuhonnut Markovicin elämän.

Lukupiirissä esitettiin, että Markovic olisi Falquesin omatunto tai peräti itse kuolema, joka haastaa puolueetonta ja neutraalia esittäneen kuvaajan vastaamaan nyt teoistaan. Markovic voi yhtä hyvin olla se, miksi häntä sanotaan, kroatialainen sotilas. Mutta voiko olla ketään, jota sota ei kosketa?

Kevyttä rupattelua? Vakavien aiheiden lomassa lukupiiripuhe tulvii vitsejä, tarinoita elävästä elämästä, muistoja ja reipasta spekulaatiota. Kuten esimerkiksi pureutuminen Falquesin ja Olvidon rakkaustarinaan. Oliko se oikeaa rakkautta? Vai pelkästään takertumista? Oliko Olvidon hahmo liian erikoinen? Tuhosiko Falques kaiken mustasukkaisuudellaan?

Äiti oli 13-vuotias talvisodan syttyessä. Vieläkin tunnen velvollisuudekseni syödä lautasen tyhjäksi, koska ruuasta oli silloin puutetta. Joskus vanhemmilla päivillään hänellä oli tapana pyytää minua hakemaan kirjastosta luettavaa. Ainoa ohje oli ”ei sitten mitään kurjuuksia”, niitä oli ollut tarpeeksi oikeassa elämässä. Koska hömppääkään ei saanut viedä, oli tehtävän täyttäminen usein vaikeaa.

Lukupiirikeskustelun vapaa rönsyileminen aiheesta toiseen ja kolmanteenkin tuo esiin uusia ajatuksia – ja uusia kirjoja luettavaksi. Dekkariosastolle päätimme Boris Akuninin Asaselin salaliiton rinnalle ottaa Matti Yrjänä Joensuun uusimman Harjunpää ja rautahuone. Mutta sitä ennen lähdemme matkalle Kyllikki Villan ja Dag Hammaskjöldin kanssa ja tutustumme Eeva-Liisa Mannerin elämään runojen ja näytelmän avulla.

Myös näin voi elää

Torstai 3.2.2011 - Soili Hämäläinen

”Juonellisia kirjoja lukiessa aivot luovat mielikuvia ja tapahtumaketjuja, jolloin tulee käytettyä useita aivojen alueita. Aivot saavat tekemistä, kun ne yhdistelevät uutta ja aiemmin hankittua tietoa. Vielä paremmin aivot aktivoituvat, jos keskustelee lukemastaan muiden kanssa.” (Pätkiikö? HS 31.1.2011)

Aloitin uuden lukupiirini ensimmäisen kirjan käsittelyn oheisella lainauksella Tesoman kirjastossa Tampereella. Edellisestä virkistävästä lukupiiri-istunnosta on kulunut melkein vuosi. Parin tunnin keskustelun jälkeen aivot olivat eri asennossa ja tuntui kuin olisi käynyt matkalla.

Tarkastelun kohteena ollut teos Myös näin voi elää, Eurooppalaisia nykynovelleja (WSOY 2005) onkin oikeastaan matka monellakin tavalla: 33 novellia 28 kirjailijalta 9 maasta takaa vaihtelevat maisemat.

Kari Hotakaisen Huumeeton elämä nousi ykkössuosikiksi. Innostunutta keskustelua saivat aikaan myös Michel Tournierin Aatamin perhe, Irina Dene?kinan Kuolema chatissa ja Bernardo Atxagan Tilattu tarina.

Hotakaisen taito esittää asiat ymmärrettävällä kielellä ja normaalilauseilla sekä samalla purevan ironisesti tuntui tehoavan kaikkiin. Suositeltiin erityisesti Buster Keaton: elämä ja teot lukemista ja Finnhits -kokoelman kuuntelua äänikirjana.

Tournierin novellissa ihmiskunnan synty saa uuden tulkinnan eikä huumoria ja ironiaa puutu sieltäkään. Jatkolukemiseksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, jota lukiessa voi samalla testata, kuinka pitkiä virkkeitä voi lukea vaivattomasti. (Lyhyitä lauseita voi testata mm. Harri Tapperin teksteillä.) Dene?kina jatkaa venäläistä perinnettä tuomalla mukaan tietokoneajan poninhäntäpäisen hahmon kuolemasta. Kysymykseksi jää: kuka kuoli vai kuoliko kukaan?

”Myös jo koulunsa käyneiden kirjallisuuden ystävien kannattaa tarttua novelliin,” sanotaan kokoelman johdannossa. Vaikka tarinasta toiseen siirtyminen nopeasti tuntuikin hankalalta, maailman kuva laajeni ainakin hetkeksi ja saimme monia kiinnostavia kirjailijoita tulevaisuuden lukulistoille.

Parhaiten kirja sopii luettavaksi novelli kerrallaan vaikka bussimatkoilla tai välipaloina muun lukemisen ohessa.

Kahden viikon kuluttua vuorossa on Arturo Pérez-Reverten romaani Taistelumaalari.

Kirjojen tammikuu

Maanantai 17.1.2011 - Soili Hämäläinen

Tuttava murehti, että joulukirjat on luettu ja on taas arki. Väärässä oli. Tammikuussa kirjaihminen viettää juhlaa, kun kirja-alet ovat alkaneet ja kustantajat julkaisevat tiedot tänä vuonna ilmestyvistä uusista kirjoista.

Turkulaisessa kirjallisuuslehti Lumoojassa pohdiskeltiin lukemisen houkutusta ja kirjahyllyn kertomaa, siis miksi luet ja mitä kirjahyllysi paljastaa sinusta. Hylly tietää ainakin, että kirjoja on vaikea heittää pois. Ja että on helpompi hankkia lisää kirjoja kuin kirjahyllyjä.

Yleensä kirjaa ostaessa on vakaa aikomus lukea se. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi lukea, se selviää jonkun vuoden kuluttua myös opiskeluaikaiselle ystävälleni, joka jo tuolloin odotti eläkkeelle pääsyä jolloin ehtisi lukea kaikki kirjat.

On kirjoja, jotka haluaa omaan hyllyyn muista syistä. Divarista löydettyä Unto Kupiaisen Kirjallisuustieteen peruskurssia voin joskus silmäillä. Kirjaston poistomyynnistä ovat peräisin neljä Anita Brookneria, jotka olen kaikki lukenut aikaisemmin. Ovat vaan niin hyviä, että niitten selkämyksiä on mukava katsella.

Kirjakauppojen ja varsinkin -kerhojen alelistoilla on niin valtavasti hienoja kirjoja, että vaikea on lähteä poimimaan. No jaa, yhden kirjan hinnalla eli noin kolmella kympillä saisin nämä: A.W. Yrjänän Mechanema, Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, Pirjo Hassisen Isänpäivä, Amélie Nothombin Antikrista, Peter Høegin Hiljainen tyttö, Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia, Paul Austerin Mr Vertigo ja Aino Kallaksen Sudenmorsian.

Ihan hyvät kaupat. Osan voisin antaa lahjaksi, koska ne ovat jo hyllyssäni.

Luetaanko kaanonista?

Maanantai 29.11.2010 - Soili Hämäläinen

Pari Facebook-kaveria esitteli listoja niistä kirjoista, jotka pitää ehdottomasti lukea. Esillä olivat BBC:n englantilainen lista ja Ilta-Sanomien suomalainen. Kummastakin kommentit olivat, että miksei käy mainitun kirjailijan joku toinen kirja ja miksei listalla ole enemmän jonkun toisen kielialueen kirjallisuutta.

Alkoi kiinnostaa, minkälaisia nuo listat ovat eri maissa. Onnistuin googlaamaan saksalaisen,  ruotsalaisen ja toisen suomalaisen listan. Vertailu ei ehkä ole kovin tieteellistä tai tasapuolistakaan, mutta jotain kiinnostavia juttuja löytyi.

Ruotsalaisen listan on laatinut Tidningen Boken, joka on Pohjoismaiden suurin kirjallisuuslehti. Saksalainen listan takana on laatujournalismistaan tunnetuksi mainittu viikkolehti Die Zeit. Sanomalehti Keskisuomalaisen lista perustuu lukijoiden ehdottamiin kirjoihin.

Eri maiden listoissa painottuu ymmärrettävästi kunkin maan oma kirjallisuus. Saksalaisten listalla on antiikin kirjallisuutta ja yleensäkin klassikoita. Ruotsalaisten listalla ilahduttaa Tuntematon sotilas ja kummastuttaa Muumien puuttuminen kun Nalle Puhkin löytyy. Englantilaisten lista on hyvin angloamerikkalainen, vain 18 kirjaa muilta kielialueilta. Muiden vastaava luku oli Iltasanomat 46, Die Zeit 56, Tidningen Boken 72.

Jotkut kirjat esiintyvät useilla listoilla. Tällaisia ovat Joycen Odysseus, Dostojevskin Rikos ja Rangaistus sekä Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ja Camus'n Sivullinen. Die Zeit, Tidningen Boken ja BBC ovat listanneet paljon kirjoja, jotka haluaisi lisätä suomalaiseen listaan – mutta miten ne mahtuvat, jos sata on maksimi?

Keskisuomalaisen listan koostumus on muita populaarimpi. Pitäisi lukea Agatha Christietä, Paolo Coelhoa, Stephen Kingiä, Risto Isomäkeä ja jopa Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla.

Listojen lukija haluaa varmaankin löytää listalta mahdollisimman monta lukemaansa kirjaa, että voi sitten tuntea kuuluvansa sivistyneeseen lukevaan kansaan. Joku voi ottaa tavoitteekseen lukea ne kaikki tai kiinnostua kirjailijoista, joita ei tunne. Minkähänlainen olisi skottifantasiaa kirjoittaneen  Eric Linklaterin lastenkirja Kuussa tulee (1944, suom. 1980) tai elämänsä ulkomailla asuneen norjalaisen Cora Sandelin Alberte-trilogia (1926-39, suom. 1956)?

Jos ei innostu kirjojen laskemisesta, voi ilahtua tavatessaan omia suosikkejaan. Pidän ruotsalaisten   suosittelemista Kerstin Ekmanista, Sven Delblancista ja Torgny Lindgrenistä.  Englantilaisten listalle on ehtinyt Sebastian Faulks romaanillaan Mustarastas laulaa (Birdsong 1993). Itse olen lukenut häneltä Englebyn ja uusimman Viikko joulukuussa, jotka edustavat nykyeurooppalaisen elämän kuvausta parhaimmillaan.

Saksalaisilta löytyy Max Frischin aivan mainio Minä en ole Stiller (1980), jonka oitis päätän lukea uudelleen. Romaani alkaa kuulustelussa, missä tullimies väittää päähenkilö herra Whitea Stilleriksi. Onko hän Stiller vai ei, siinä koko kysymys.

Stillerin tutkiskelu toi esiin vielä uuden listan. Helsingin Sanomien jo lopetetulla Klik-sivustolla 23  kulttuurihenkilöä tunnustaa rakkaimmat lukukokemuksensa, ja myös ne, mitkä jäivät lukematta.

Tietokirjapiiri naisille?

Perjantai 12.11.2010 - Soili Hämäläinen

Tyypillinen lukupiirin jäsen on eläkeiässä oleva nainen. Miehet ovat vähemmistössä, suorastaan harvinaisia.

Helsingin kirjamessujen lukupiiritilaisuudessa mainittiin, että on olemassa joitakin miesten tietokirjapiirejä. Niitten sisältöä en lähde arvailemaan, mutta minkälainen olisi naisten tietokirjapiiri?

Ensimmäiseksi ottaisin juuri ilmestyneen Tony Dunderfeltin kirjan Ilon psykologia (PS-kustannus 2010), jossa esitellään yksinkertaisia harjoituksia ilon luomiseksi. Olennaista on, että ilon tai muun hyvän asian ajatuksessa pysytään 30 sekuntia – siinä ajassa aivoihin syntyy muistijälki tuosta tunteesta. Yleensä ajatuksemme kestävät mielessä ehkä vain 5 sekuntia.

Ilon psykologia ei ole vielä ehtinyt kirjastoihin, mutta sen vuosi sitten ilmestyneen edeltäjän, Iisi elämänasenne arkitaidoksi saa ainakin varaamalla. Samasta teemasta löytyy moniakin hyviä kirjoja, esimerkiksi Antti S. Mattilan ja Pekka Aarnisalon viimevuotinen Onnentaidot ja Pia Kaulion ja Mia Ylitalon Elämän viemää, Näin selviän muutoksista (2007). Pekka Hämäläisen ja Keijo Tahkokallion kirjat sekä myönteisen ajattelun jonkinlainen klassikko Joseph Murphyn Alitajuntasi voima (1997) sopivat myös listalle. 

Ettei menisi liian myönteiseksi, suosittelen vakavasti Mia Malmin toimittamaa kirjoituskokoelmaa Hullu akka! Kirjoituksia naiseuden pimeämmältä puolelta (Like 2010). Naiseuden myytit kaatuvat virkistävästi rymisten, nauraa saa mutta totta kaikki tyynni!

Jos tuosta sattuisi tulemaan kiistaa lukupiirin naisten kesken voisi sitten jatkoksi tutustua naisten ystävyyden arkeen lukemalla Arja Mäkisen kirjan Meidän kesken (Kirjapaja 2010) ja vakavoitua pohtimaan, miksi joku ystävä säilyy läpi elämän ja toinen katoaa johonkin puoli huomaamatta.

Naisten tietokirjoihin on ihan pakko sisällyttää ruokakirjoja, luetaanhan niitä kaunokirjallisuuden jälkeen eniten, jopa enemmän kuin dekkareita. Jokainen voisi etsiä hyllystään kiinnostavan ja esitellä sen piirissä. Itse olen kovin huono tuolla sektorilla, joten veisin varmaan äitini vanhan kannettoman opuksen, jonka reseptejä nauroimme siskojeni kanssa jo lapsena: Luusoppa, Mukailtu jänis, Keitetyt virnat, Polyneet. Tekijä ja vuosiluku ovat kadonneet kansien mukana, mutta kirja edustaa Vanhan Talouskoulun kunniakkaita perinteitä.

Pula-ajan ruokaohjeita (Marttaliiton kirjasia N:o 22 vuodelta 1943) voisi verrata nykyisiin ruokakirjoihin, sekä ohjeiden että kirjojen ulkoasun puolesta.

Pieni syrjähyppy keittiöstä voitaisiin tehdä meksikolaisen Laura Esquivelin kanssa. Pöytään ja vuoteeseen (1989) on  alaotsikkonsa mukaan ”jatkokertomus kuukausi kuukaudelta, mukana rakkautta, ruokaohjeita ja kotoisia parannuskeinoja”.

Matkakirjoja ja muistelmia edustaisivat hiljattain kuolleen maailmanmatkaajan ja suomentajan Kyllikki Villan lokikirjat (2004-2010). Vanhan rouvan lokikirja, Pakomatkalla ja Myrskyssä ovat saatavissa myös äänikirjoina, joten silittäminen ja muut tylsät kotityöt pääsevät uuteen ulottuvuuteen.

Hieno muistelmakirja on Arne Nevanlinnan Marie (2008), vaikka meneekin fiktion puolelle samoin kuin Helena Sinervon Eeva-Liisa Mannerista kertova Runoilijan talossa (2005). Muistamisen ja muistelemisen tärkeyttää valottaa Leonie Hohenthal-Antinin Muistot näkyviksi, Muistelutyön menetelmiä ja merkityksiä (2009).

Lukupiirit kirjamessuilla

Tiistai 26.10.2010 - Soili Hämäläinen

Suomalaiset ovat tunnetusti lukijakansaa. Eniten luetaan kotimaista ja käännettyä kaunokirjallisuutta, sen jälkeen tulevat ruokakirjat, dekkarit ja muistelmat.

Lukeminen voi olla rentouttava kokemus, hetki itselle. Lukeminen sivistää ja herättää ajatuksia.  Se  tarjoaa mahdollisuuden eläytyä ja ymmärtää. Joku lukee tappaakseen aikaa, joku pakenee todellisuutta. Himolukija lukee lukemisen himosta. 

Kirjojen lukemiseen suomalainen käyttää keskimäärin puoli tuntia vuorokaudessa. Lukemisaktiivisuus lisääntyy koulutuksen myötä: ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet lukevat tunnin enemmän. Tietokone ei vähennä lukemista, sillä eniten tietokonetta käyttävät lukevat myös eniten.

Yleisiä kirjastoja käyttää yli 40 % suomalaisista. Suomalainen kipittää kirjastoon keskimäärin 10 kertaa vuodessa ja lainoja hänelle kertyy noin 19 kpl, joista 14 on kirjoja.

77 % suomalaisista ostaa yhden kirjan vuodessa. Suurkuluttajat (16 %) ostavat yli 10 kirjaa vuodessa eli yli puolet kaikista kirjoista. 63 % kirjoista ostetaan omaksi iloksi. Valintaan vaikuttavat eniten sisällön aihe, kirjailija ja tarjoushinta.

Kirjaihmiset suuntaavat tällä viikolla Helsingin kirjamessuille. Vaikka messut keskittyvätkin uusiin kirjoihin, pohditaan eri tilaisuuksissa kirjallisuutta myös laajemmin. Esimerkiksi uutta runoutta on mahdollisuus kuulla kirjoittajiensa lukemana perjantaina monta tuntia putkeen ja Dekkarilauantai tutkiskelee rikoskirjallisuutta monesta näkökulmasta viiden tunnin ajan.

Lukupiirit ovat mukana heti torstaiaamusta. Klo 10.30 keskustellaan lukupiirien luetuimmista kirjoista otsikolla Lukupiirit – kansanliike. Keskustelijoina ovat lukupiiritutkimusta tekevä toimittaja Suvi Ahola, kirjailija Riina Katajavuori, kirjallisuudentutkija ja kirjoittajakouluttaja Johanna Matero sekä Ilta-Sanomien Kirjanpitäjä -verkkosivustoa pitävä Lasse Lehtinen.  Keskustelua johtaa lukupiiriaktivisti Kirsti Mäkinen.

Toivottavasti paikalle pääsee runsaasti lukupiiri-ihmisiä, vaikka ajankohta voikin olla hankala. Joka tapauksessa kannatta hankkia aiemmin tänä vuonna ilmestynyt BTJ:n kustantama Lukupiirikirja, joka niin ikään kertoo lukupiireille sopivista kirjoista. Kirjassa valotetaan myös lukemisen luonnetta ja lukijan identiteettiä sekä kerrotaan suomalaisten lukupiirien vaiheista aina 1700-luvun lukuseuroista tähän päivään.

(Suomalaisten lukutottumuksia koskevat tiedot: FT Tuija Saresman luento, TaY, 11.10.2010, Suomen yleisten kirjastojen tilastot 2009, Kirjakauppaliitto ry ja Suomen kustannusyhdistys.)

Lempikirja

Torstai 14.10.2010 - Soili Hämäläinen

Osuin luennolle, jossa kyseltiin ihmisten lempikirjoja. Mahdoton tehtävä. Heti kun ajatteli yhtä, tuli mieleen, että sittenkin se toinen, ja entä ne muut?

Pienenä lempikirjani oli Tammen kultaisten kirjojen Putti joka ei ollut lintu eikä kala. Kissahan Putti tietenkin oli ja löysi oman kissaperheensä lopulta. Tanskalaisen lastenkirjailijan ja kuvittajan Arne Ungermann Jørgensenin tekemä kirja on minulta hävinnyt, ehkä puhkiluettu.

Kirsi Kunnaksen Tiitäisen satupuusta osaan edelleen runoja ulkoa. Sisäkanteen on kirjoitettu ”Soili 6v, Tänä vuona täyttää 7 v”, isojen siskojen avustuksella varmaan.

Yksi ehdoton lempikirjani on ollut Paavo Haavikon Runot 1951-1961. Tai oikeastaan runo nimeltä Jos ei ole muuta kokoelmasta Synnyinmaa. Siinä sanotaan: ”Sinä tahdot elää omaa elämääsi. Hyvä. Sinä tahdot olla oma itsesi. Varo. Sitä juuri madot odottavat.” Olin tosi iloinen, kun kirja löytyi Tampereen Lukulaarista.

Kevyemmältä osastolta nousee Antero Alpolan Poudalla sataa harvoin (1958), jonka annista keskustelin viime viikolla vanhan ystäväni Turkan kanssa. Minua naurattaa aina pakina nimeltä Naksutin. Turkka muisteli nimikertomusta Poudalla sataa harvoin eli 'Himon pauloissa', joka kertoo kuinka perinteinen suomalais-kansallinen aihe muuttuu elokuvantekijöiden käsissä saippuaoopperaksi. Käsikirjoitukseen tehtiin vain ”muutamia pieniä toisarvoisia muutoksia”.

Jos lempikirjoja ovat ne, joita on lukenut monta kertaa, pitää mainita Tove Janssonin Kesäkirja (1973), Michel del Castillon Julisteiden liimaaja (1961) ja Albert Camus'n Sivullinen (1960).

On myös sittenkunonaikaa -kirjoja, jotka haluaisin lukea uudelleen: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla (1959-62, 1527 sivua), J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (1973-75, 1868 sivua), Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia (2002-05, 1535 sivua), Jari Järvelän trilogia Veden paino, Pieni Taivas ja Kansallismaisema (2001-06, 1341 sivua).

Aika usein lempikirjani on se, mitä olen parhaillaan lukemassa. Juuri nyt se on Mikko Lahtisen Kirjastojen maa (2010). Filosofi Lahtinen, Kirjastojen mies on kolunnut matkoillaan pitkin Suomea 250 kirjastoa. Vaikka kirjastotalojen interiörit ja kulmakuntien kulttuurihenkilöt menevät mielessäni sekaisin, on ilahduttavaa, miten valtavalla innolla Kirjastojen mies suhtautuu hankkeeseensa ja ylistää kirjastolaitostamme, maailman parasta.

Maahanmuuttaja, muukalainen, toinen

Torstai 30.9.2010 - Soili Hämäläinen

Venäläinen Oleg värjöttelee talven lauttasaarelaisessa siirtolapuutarhamökissä, sillä hänellä ei ole passia ja hän haluaa tulla suomalaiseksi. Kuala Lumpurista kotoisin oleva Susheela valmistaa kotoisia ruokia salaa, sillä hän haluaa sulautua valtaväestöön Englannissa.

Oleg seikkailee kylmässä Helsingissä Mikko Viljasen kirjassa Maan paino (2009), Susheela Helen Walshin kirjassa Englantilainen tragedia (2009).

Maahanmuuttajat ovat aihe, josta riittää lukupiirille ammennettavaa vaikka koko kaudeksi. Vilhelm Mobergin klassikko Maastamuuttajat (4 osaa, julkaistu Ruotsissa 1949-59) kertoo ruotsalaisista maanviljelijöistä uudisasukkaina Minnesotassa 1800-luvun puolivälissä. 70-luvulla tehdystä elokuvasta monet muistavat Liv Ullmanin äidin roolissa.

Jos maastamuuttajat tuntuu liian suurelta palalta (suomennos 7 nidettä, lähes 2500 s), Sven Delblancin tetralogiaan kuuluva Kaanaan maassa (suom. 1986) kuvaa kirjailijan oman sukutarinaan liittyen ruotsalaisten koettelemuksista Kanadassa.

Säröä aiheen juhlalliseen vakavuuteen tuo samana vuonna ilmestynyt Antti Tuurin romaani Ameriikan raitti, joka vie Amerikkaan suomalaisten yrittäjien mukana 1970-80-luvuilla. Komediaksi luokittuvassa elokuvaversiossa pääosia esittivät Kari Sorvali ja Mari Rantasila.

Muistuupa mieleen vielä ruotsinsuomalaisen Antti Jalavan aikoinaan paljon ylistetty Asfalttikukka (alkuteos 1980), jonka Pentti Saarikoski suomensi. Ruotsissa kirjaa kehuttiin ensimmäiseksi tasokkaaksi siirtolaiskuvaukseksi ja Suomessa se sai Kalevi Jäntin palkinnon.

Jalavan kirjan kanssa voisi lukea Susanna Alakosken Sikalat (2007)ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ( 2010). Vaikka kysymys on selviytymistarinoista, viinan riepottamien suomalaissiirtolaisten ponnistelu kohti parempaa elämää on raadollista luettavaa.

Niinpä tarttuminen Jari Järvelän uusimpaan kirjaan tuo ainakin hetkeksi helpotusta. Zombie (2010) peilaa meille itseämme armottomalla satiirilla Suomeen ”karkotetun” italialaisen jalkapallotoimittajan silmin, ja ihan pakko on nauraa, vaikka kovin hilpeältä ei tunnu kuulua kansaan, jonka ”ihmisillä oli arkun seinät ympärillään”.

Anja Snellmanin Parvekejumalat (2010) jatkaa teemaa tuomalla mukaan nuoren somalitytön näkökulman. Muukalaistalossa asuva Anis on kasvanut suomalaiseksi, hänen haaveisiinsa kuuluvat leffat, bileet, farkut, huulipuna ja eräs tietty poika. Mutta somali-isä on eri mieltä.

Ohjaaja etsii lukupiiriä

Perjantai 10.9.2010 - Soili Hämäläinen

Muutin paikkakuntaa ja menetin rakkaan lukupiirini. Kotkan opiston Sieppari kirjahyllyssä taisteli koko toiminta-aikansa kansalaisopistojen minimisäännösten kanssa, mutta oli sitäkin intomielisempi kirjallisuuden harrastuksessa. Nyt Siepparit ovat jääneet ilman ohjaajaa ja/tai liian vähälukuisiksi ja minä vaille lukupiiriä.

Aino Kallaksen Suden morsian on hieno pieni kirja ja jäi mieleen, koska juuri sillä kerralla meistä tehtiin juttu Kymen Sanomiin. Kjell Westön vierailu kaupungissa syvensi kokemusta Missä kuljimme kerran -romaanista.

Paolo Coelhon Pyhiinvaellus otettiin mukaan, koska useimmat olivat pitäneet Alkemistista. Mutta voi, ankaran pohdinnan jälkeen eräs ryhmän jäsen puuskahti pettyneenä: ”Miksi me oikein otettiin tämä kirja?”

Otettiin myös maailmanluokan bestseller, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Kaikki pitivät siitä ja nauttivat lukemisesta. Mutta muutaman viikon kuluttua oli vaikea muistaa siitä mitään. Kuka sitä muistaa nytkään?

Olisiko ollut Bo Carpelanin Lapsuus, mikä sai meidät suorastaan kikattamaan, kun eräs jäsen kuvaili lapsuusaikojensa naisten alusvaatepukeutumista. Muutoin pidimme kirjaa hyvin runollisena – tekstistä voisi ottaa mistä tahansa muutaman lauseen ja siinä olisi runo!

Viime lukuvuoden aikana pyrimme matkaamaan maailman ympäri ja tutustumaan eri maanosien elämään kirjojen avulla: Elizabeth Goudge (Uusi Seelanti), Tahar Ben Jelloun (Marokko), Einar Már Gudmudsson (Islanti), Clarice Lispector (Brasilia), Laura Esquivel (Meksiko), Gao Xingjian (Kiina), Puhu, Maria! (Venäjä), J.M.G. Le Clézio (Nigeria), Alice Munro (Kanada).

Viimeiseksi yhteiseksi lukukokemukseksi jäi Joel Haahtelan Katoamispiste, joka kotkalaisen kirjailijan Raija Siekkisen elämää käsittelevänä sopiikin hyvin loppuun.

Hyvästi kirjasiepparit, uudet lukukokemukset odottavat teitä toisissa lukupiireissä, ja toivottavasti minua myös!

Muumikesä

Keskiviikko 25.8.2010 - Soili Hämäläinen

Minulla on ollut muumikesä. Toukokuun viimeisellä viikolla johdattelin englantilais-kanadalaista patikkaryhmääni Seitsemisen kansallispuistossa ja Turun saaristossa. Välietappina oli Tampere, jossa käytiin Muumimuseossa.

Muumikaupasta lähti lukuisia englanninkielisiä muumikirjoja ystävieni mukaan. Itse annoin heille Suomen tuliaisiksi muumimukit. Mukien luovutustilaisuudessa huomasin pitäväni puhetta Muumipeikon, Myyn, Nuuskamuikkusen, Nipsun ja Haisulin kunniaksi. Voi sanoa, että Muumit tekivät täydellisen valloituksen.

Aika kesäkuusta elokuun lopulle kului piirretyn muumisarjan parissa kaverina 1½-vuotias lapsenlapsi. ”Paa-paappa-paappa” ja ”hei muumit” tarttui korvaan tunnareista. Hurrattiin kun Hemuli löysi aivan uuden kasvin. Uskomatonta, miten monta kertaa jaksaa katsoa saman jakson, aikuinenkin.

Cicero on tiettävästi lausunut aforismin: ”Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman, sinulta ei puutu mitään.” Onneksi Nuuskamuikkunen pelastaa meidät, joilla ei ole puutarhaa. Jukka Laajarinne kirjoittaa Nuuskamuikkusen vaeltajafilosofiasta erinomaisessa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2009) ”Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman.”

Laajarinne kirjoittaa myös Nuuskamuikkusen ja muiden ötököiden – me kaikki olemme ötököitä – suhteesta toisiin ötököihin, vapauteen, huolehtimiseen, maailman jakamiseen ja yksin oloon. Muumien ja filosofien, Kierkegaardin, Heideggerin ja Sartren, avulla kirja selittää kysymystä ”Kuka minä oikeastaan olen?”

Kun syksyn pimeät illat ja sateiset sunnuntait tulevat, asetun sohvalle Muumikirjojen kanssa ja luen koko pinon uudelleen.

Kirjasta näytelmäksi

Sunnuntai 8.8.2010 - Soili Hämäläinen

Pyynikin kesäteatterissa esitetty Häräntappoase sai kaivamaan Anna-Leena Härkösen kirjan esiin uudelleen. Allun ajatusmaailma puree edelleen niin kuin 80-luvulla.

Kirjasta tehty elokuva tai näytelmä on aina arvaamaton kokemus kirjan lukeneelle. Käsikirjoittajan, dramaturgin ja ohjaajan mielikuvat ja näkemykset tekstistä osuvat harvoin aivan samaan kuin omat.

Keväällä näin Kotkassa Toivo Pekkasen romaaniin Jumalan myllyt tehdyn näytelmän Maailma alkaa vasta. Näytelmä on yli kolmituntinen ja siinä on suuria yhteiskunnallisia teemoja ja paljon henkilöitä. Iso annos kerralla nielaistavaksi. Kesällä sitten luin 500-sivuisen kirjan, ja näytelmä alkoi elää mielessä aivan eri tavalla.

Viime viikolla näin näytelmän uudelleen Tampereen teatterikesässä ja kirja heräsi eloon. Tunnistin Pekkasen tekstiä repliikeissä ja ymmärsin paremmin dramaturgin ja ohjaajan ratkaisuja.

Tietenkään ei voi olla niin, että jos näytelmä perustuu kirjaan, olisi kirja aina luettava jotain ymmärtääkseen. Mutta kirjan lukeminen antaa näytelmälle lisää taustaa ja lukukokemus on jo itsessään ilo.

Syksyn ensi-iltoja selaillessani huomasin, että uudemmista kotimaisista kirjoista saavat näyttämöversion ainakin Kari Hotakaisen Huolimattomat (Tampere) ja Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjängältä (Lahti). Jälkimmäisestähän on olemassa aivan mainio elokuvakin, joten siitä vaan vertailemaan.